Kirjoitimme tällä viikolla hirvittävään lätkäralliin ”Poika saunoo” uusia sanoituksia:
”Meidän porukka saunoo,
se on huippuu, se on huippuu, se on huippuu!
Kannusta vettä vaan,
meidän porukka on sammunut saunaan”
Aloittelimme myös runopajaa. Sain huomata, että vierustallani on enemmän kuin kourallinen lahjakkaita sanataiteilijoita, runot laajenivat räpeiksi, tai pysyivät tiukassa haikussa. Muhoksella tapahtui myös ihana asia; yli kymmenen vuotta omaa runokirjaansa haudutellut luki ja esiintyi tovereilleen ensimmäistä kertaa.
Työstimme alkuun myös omakuvia itsestä saunassa, piirroksia omasta alastomasta vartalosta kulmineen, kaarineen ja hikipisaroineen. Hihityksen, hämmennyksen ja jännityksen jälkeen ihmiset alkoivat tosissaan pähkäilemään merkittäviä kysymyksiä ruumiistaan.
”Mihin sijoittaisi napansa, mihin tissinsä, onko siinä tississä joku piste, miksi on aina piirtänyt naisen kolmioksi, mekko päällä, että ei osaa piirtää naista ilman mekkoa, miksi käsistä kasvaa siivet, miksi näihin saunojan jalkoihin on pakko piirtää uimaräpylät.. ”
Pohdin paljon rooliani taitelijana tässä projektissa.
Käyn neljän eri ryhmän kanssa hyvin erilaisia prosesseja läpi ja näen jo nyt, että ryhmät vaativat kukin erilaista otetta työskentelyyn ja ohjaamiseen. Se tulee olemaan opettavaisinta itselleni.
Milloin tarjota ärsykkeitä, ehdottaa ja kehua, milloin kuunnella ja todistaa toisen työtä, milloin puhua yleisöstä ja esityksestä, milloin ei?
Miten tietää, mikä on liian henkilökohtaista jaettavaksi?
Miten tietää suostumuksen rajat, jos henkilö ei kommunikoi puheella? Tai puhuu, mutta keho viestittää muuta?
Jos kellään ryhmästä ei ole mielipidettä esityksen muodosta, pitääkö ja voiko silti itsellä olla? Kenen arvomaastoissa liikutaan, jos valinta jää itselle yksinään yhteisötaiteellisessa projektissa?
Tunnin välein olemukseni kohoaa, ja koen olevani ammattitaitoinen, kevyt ja auki. Silloin koen, että tulkitsen osallistujia siten, että tämä kaikki tämä tässä on jo tarpeeksi mahtavaa, rikasta ja merkityksellisen oloista monille tyypeille tässä prosessissa.
Tunnin välein romahdan ajatuksiini, en yhtään tiedä mitä tästä vielä muodostuu. Minkälaisen kriittisen katseen alla tässä vielä joutuukaan? Omansa?
Pohjoisemmassa on ollut ihanaa. Tämä on helsinkiläiselle onnekkainta, mitä sattua voi. Istuin Muhoksen bussissa, ja katselin metsikköön. Katselin vain.
Comentários